Sjór – ensimmäinen islantilaisneuleeni

29.1.2021 julkaisen tiedon tartunnastani Instagramissa:
Viestin äidille: ”Vaikka olenkin koettanut liikkua vain vähän julkisilla paikoilla, käyttänyt maskia ja pessyt käsiäni, on jonkinlainen neuloosi kai päässyt tarttumaan. Ilmeisesti tämä uusi islantilainen muunnos neuloosista tarttuu jopa somen välityksellä. Rokotetta ei ole vielä edes kehitteillä, suosittelevat sen sijaan pyöröpuikkoja.

Olo on ihan hyvin hallinnassa (mikäli potilas voi mitään itse objektiivisesti tällaisessa tilanteessa arvioida), toistaiseksi oireet ovat pysyneet kurissa tavallista sukkalankaa liiviksi työstän. Nyt löysin itseni kuitenkin jo lankakaupasta ja sieltähän lähti mukaan muutama kerä ja puikkoihin pidempi vaijeri.

Onkohan tätä islantilaismuunnosta ollut siellä teillä päin liikkeellä? Jos ei, niin saisinkohan lainaan sun kirjan islantilaisista neuleista?”

Olin jo varautunut käyttämään netistä oppimaani teinilauserakennetta: ”Äiti, KAIKKI keski-ikäiset neuloo nyt islantilaista!”

Onneksi kroonista neuloosia poteva äitini kuitenkin ymmärsi hädän ja kirjapaketti löytyi lumen alle hautautuneesta postilaatikosta toivetta nopeammin.

Kuinka konkari pitää olla neuloakseen islantilaisen?

Ennen tätä talvea olen neulonut muutaman muotopuolen pipon, aina-oikein-kaulaliinan viidellä värin vaihdolla sekä erinomaisen hienon kaulaliinan, jota kutoessa kysyin toistuvasti äidiltäni: ”Miten tämä, mitä olen tekemässä menikään?” Ennen islantilaisneuloosiin sairastumistani en ollut edes katsonut kuvioneuleisiin päin millään silmällä.

Tiedossani on aina ollut vahva sukurasite. Tähän kun lisää päivittäin kertyvän iän sekä taudille altistavan sukupuolen, ei neuloosin tartunta (vai aktivoituminen?) ollut millään tapaa yllätys itselleni. Olenkin ajatellut, että taudin kanssa täytyy vain opetella elämään.

Islantilaisneule ja mallin mahdoton valinta

Tuskailen sylissäni Islantilaisia neuleita -kirja, pyöröpuikot ja kasa villalankaa. Kokovartalomalttamattomuuden vallassa en haluaisi enää pohtia mallia, vaan heittäytyä puikkojen vietäväksi. Kokea välittömästi onnen, jota muut somessa hehkuttavat.

Ihan jokainen islantilaisneule, lopapeysa, näyttää karkilta, kun joku muu neuloo. Suuritöiseen urakkaan heittäydyttyäni löydän jokaisesta mallista jotain korjattavaa. Yhden sahalaitakuviot ovat turhan jyrkät, punokset eivät miellytä silmääni, yhden kuviot ovat liian klöntit, toisen liian piiperrosta.

Huomaan poimivani kirjan sivuilta mallin, jossa on jotain kivaa, jos vähän muokkaisi, sitten toisen mallin, josta voisi ottaa jonkun palan ja lopulta kolmannenkin. Pian löydän itseni etsimästä värikynistäni oikeaa sinistä, harmaata ja petrolia. Tuijotan eri mallien kuvioita, joissa samaa kuuden tai kahdeksan silmukan jaksoa toistetaan kerros kerrokselta, kunnes hieman kavennetaan ja sitten jatketaan toistoja vähemmillä silmukoilla.

Mitäpä jos hieman kokeilisin ruutupaperin kanssa… onnistuisiko ihan oma malli? Mikä voisi mennä vikaan? Viskaan olkapäältä nurkkaan pölyisen mörön, joka huutaa jotain olemattomista taidoistani ja puuttuvasta kokemuksestani. Runebergintorttu kaverina väritän ruutuja hyläten paperin toisensa jälkeen.

Kirjan malleista moni on esitelty eri värivaihtoehtojen kera. Lopputulokseen vaikuttaa yllättävän paljon kuvion lisäksi myös niin värivalinnat kuin niiden asettelukin. Onko taustalla tummaa vai vaaleaa? Onko vierekkäisten värien kontrasti kirkuva vai hillitty?

Urakkaa varten ostamani Álafosslopi-langat

• 5 kerää #0056 tuhkanharmaa (light grey)
• 1 kerä #0058 tummanharmaa (dark grey)
• 1 kerä #0051 luonnonvalkoinen (white)
• 1 kerä #9967 petroli (teal)
• 1 kerä #1232 jäänsininen (arctic exposure)

Mikä on islantilainen villapaita?

Yksi lempivaatteistani on Islannissa islantilaisen islantilaisesta langasta islantilaisen suunnittelijan neulemallia noudattaen neuloma villapaita. Sen islantilaisempaa paidasta ei saa. Elokuussa 2019 sukelsin Islannissa parinkin museon hyllyihin selvittääkseni, millainen on perinteinen islantilainen villapaita. Siitä reissusta tarina Endorfiininmetsästäjä-blogissani: Islantilainen villapaita.

Nyt olen neulomassa islantilaislangoista paitaa islantilaiseen tapaan, Suomessa, suomalaisella päälläni punomin kuvioin. Lukija saa päättää, minkä rotuiseksi paitaani kutsuu.

Miksi valitsin langaksi Álafosslopin?

Léttlopi-langasta käytössäni on kaksi paitaa, joita käytän ympäri vuoden niin sisällä kuin ulkonakin. Plötylopista kokeilin joskus jotain, mutta hahtuvainen hattaralanka katkeili ja katoili taitamattomissa käsissäni ja lopputuloksena oli lähinnä villaista myttyä. Keskinkertaisilla taidoilla hahtuvaisesta Plötylopista saa joko kepeitä neuleita yksinkertaista lankaa käyttäen tai naparetkille sopivia vaatteita jopa kolmea lankaa yhdistäen. Nyt halusin kuitenkin selkeän talvisen ulkoilupaidan (sekä eristykseltään parhaat päivät nähneeseen ja pääosin puulla lämpiävään kotiini talvisisäilypaidan), ja siksi lankavalintani on Álafosslopi.

• Miten lanka päätyy islantilaiselta lammastilalta kehräämöön? Lue tarinani keritsemistalkoista.
• Mitä kuuluu villalankatehtaalle? Lue Islannissa asuvan Satu Rämön vierailusta Ístexin kehräämölle.

Jos vain yhden neuvon saisin antaa, suosittelisin: tee mallitilkku

Jos janan toisessa päässä istuu mallitilkuttava ihminen, istun minä vilkuttaen janan toisessa päässä. Oikeasti en edes mahdu tuolle janalle. Sujuvasti ohitin aiheen neuleohjeita selatessani päivä toisensa jälkeen. Jostain se silti pääsi ryömimään ajatusten areenalle. Mitä jos joutuisin purkamaan melkein valmiin paitatekeleen tai lahjoittamaan sen loimeksi keskikokoiselle hepalle tai ehkä hiirelle?

Nöyrästi nykersin ensimmäisen, 13 silmukkaa ja 18 kerrosta. Puikoissa suositeltu numero 6. Tuloksena sievän 10 cm x 10 cm ruudun sijaan pefletti. Tilalle 10 silmukkaa ja päälle excelöintiä. Ei täsmää, siispä some-ryhmiä selaamaan. Facebookin neuvojen avulla opin, että tilkku on tarkoitus neuloa vuorottelevien oikeiden ja nurjien kerrosten sijaan pyörönä, vain oikein neulottuja silmukoita – ihan kuten itse paitakin. Lopuksi tilkku kastellaan ja asetellaan oikoselleen – ihan kuten itse paitakin. Vaihdan puikot pienemmiksi, pyörittelen pyörönä. Kas, nyt täsmää!

Vihdoinkin vauhtiin!

Paksua lankaa on hurmaavaa neuloa. Yksikin kerros vie neuletta aina aimo askelen kohti kaulusta. Päivisin kannustan itseäni: kun teen tämän ja tuon, saan vajota keinutuoliin illaksi neulomaan. Neulomisen ajattelu tuntuu mukavalta. Teen alaosasta erikoispitkän, koska haluan helman lämmittävän takapuoltani myös kyykistellessäni. Aloitan hihat sukkapuikoilla, mutta silmukat putoilevat yhtenään, joten vaihdan pitkällä kaapelilla varustettuihin pyöröpuikkoihin ja opin mitä on looppaaminen (Idea opetetaan mm. tällä Novitan videolla)

Ensimmäinen hiha valmistuu. Toista tehdessä sisko soittaa ja resoria varten valitsemani kapeat puikot unohtuvat neuleelle. Puran nöyrästi puolet hihasta. Seuraavan päivänä neulon hihaa, kun isäni soittaa. Jutellessa unohdan hihan kavennukset. Saavat olla eri paria. Tuskin kätenikään ihan identtiset ovat.

Toisen hihan viimeisillä riveillä iskee hätä. Vaalea pohjavärilanka on loppumassa. Ei vain minun lankapussistani, vaan niin kaikilta suomalaisilta jälleenmyyjiltä kuin Islannin lankatehtaaltakin. Puran sekä hihoja että vartalopalaa muutaman kerroksen. Kaivan ruutupaperisuunnitelmani esiin ja väritän uuden version, josta poistan vaalean pohjavärin kaarrokkeen kuvioista kokonaan. Islantilaiset ovat mutkatonta kansaa ja samoin on heidän tapansa neuloa paitojakin. Lopapeysan voi neuloa joko aloittamalla alhaalta päin, kuten omani aloitin, tai ylhäältäpäin, kuten esimerkiksi Käsityökekkereiden ja Satu Rämön yhdessä juonima Hnétur kudotaan.

Vaikka hihojen neulominen onkin melkoista hölmöilyä, silittelen epäuskoisena valmistuneita hihansuita, joissa on ihan selkeä kuvio. Teinkö nämä todellakin itse?

Suurenmoiset islantilaisneuleille omistautuneet some-ryhmät

Facebookin Islantilaisneuleet-ryhmässä on tätä kirjoittaessa lähes 27 000 jäsentä. Islantilaisten neuleiden ystävät -ryhmässä jäseniä on melkein 15 000. Ryhmiä on muitakin, mutta näiden kahden innostavasta ja käsittämättömän kannustavasta ilmapiiristä olen päätynyt nauttimaan. Ilman näiden ryhmien perustajia, ylläpitäjiä ja aktiivisia osallistujia ei omasta islantilaisestani olisi tullut ajatusta enempää. Ryhmiin ilmestyy päivittäin lukuisia kuvia, joista voi poimia väri- ja malli-ideoita tuleviin tuotoksiinsa. Itselleni tärkeimmiksi osoittautuivat kuitenkin väsymättömät, rautalankaa säästämättömät neuvot neulonnan pienimistäkin käänteistä. En tiedä, miten kylliksi kiittelisin ryhmien avuliasta väkeä!

Kiristystä kaarrokkeessa ja leukaperissä

Pitkällä junamatkalla etelään yhdistän vihdoin alaosan ja hihat. Innoissani aloitan kaarrokkeen ensimmäisen kerroksen. Nyt olen kokeneempien neulojien mielestä parhaan herkun ääressä. Nyt saisin kokea koukuttavimmat hetket.

Jossain somen kuvassa aloittelijan paidan kaarroke kiristeli ikävän näköisesti. Kireitä kierroksia peläten jätän kuviolangan lähes roikkumaan ensimmäisten kuviokierrosten aikana. Kiristyspeikko pelottelee edelleen ja siksi käännän neuleen löytämäni vinkin ansiosta nurinpäin ja vaihdan paksummat puikot.

Työ takkuilee. Yritän jakaa itselleni armollisuutta ankaruuden sijaan, mutta pieni ääni huutelee, että on halvempiakin keinoja harrastaa tunarointia. Mutta enhän ole tekemässä vain paitaa. Haluan kokea tekemisen riemua, neulomisen tarjoavia meditaatiohetkiä. Haluan neuloa riveille tämän talven, loputtomat kinokset, hiljaiset illat, lukuisat paukkuvan pakkasen viikot sekä meneillään olevan upean luistelureissun.

Mutta haluaisin kokea myös onnistumista ja sitä tämä villatappura ei nyt tarjoa. Langat ovat jatkuvasti sotkussa, hartiat korvissa ja peukaloita tuntuu olevan kuusi molemmissa käsissä, jokaisen ympärillä eri värinen lanka. Muistan lankakaupan ihmisen neuvoneen, että ensimmäiseksi malliksi kannattaisi valita sellainen, jossa yhdellä rivillä vaihdellaan vain kahta väriä. Mutta minä ajattelematonpa tein oman mallin ja huomaan useammallakin rivillä olevan kolmea tai neljää väriä. Tilaan etusormeen kiinnitettävän langanohjaimen ja selaan vinkkejä Facebookista.

Pakotan itseni taukoon. Kiukku näkyisi neuleessa. Ryhdyin neulomaan paitaa rentoutuakseni. Tekemisen pitää olla ehdottoman absoluuttisen tinkimättömän ihanaa. Päädymme neuleen kanssa omiin nurkkiimme mököttämään. Kiukuspäissäni tartun islantilaiseen jännityskertomukseen. Asun korvessa kahdestaan kolme numeroa liian suuren mielikuvituksen kanssa enkä uskalla lukea mitään uutisotsikoita jännittävämpää. Nyt sieluun on kertynyt kuitenkin armoton dekkarivaje. Ahmittuani puolet kirjasta löydän oveni edestä omia kenkiäni suuremmat jalanjäljet. Ainoat askeleet tuoreessa lumessa ovat nämä, jotka lähtevät oveltani pois päin. En ole käynyt ulkona tämän lumisateen jälkeen, eikä kenkäni koko ole 47.

Ehkä on turvallisempaa keskittyä neulomaan? Selaan some-ryhmistä erilaisia tapoja selvitä lankasotkusta. Päätän kokeilla hitaalta, mutta toimivalta tuntuvaa metodia: jokainen kerä asetetaan omalle ilmansuunnalleen ja lanka pudotetaan aina oman osuutensa jälkeen odottamaan vuoroaan ja poimitaan taas tarvittaessa puikoille. Hiljaa hengitellen, silmukka silmukalta neulos etenee. Somea selatessa opin, että kuvio korostuisi kauniisti lankadominanssin avulla (selitetty hyvin mm. Paritonrasa.fi-sivulla.

Dominanssi saa nyt odottaa, samoin lyhennetyt rivit. On riittämiin uutta opeteltavaa ilman niitäkin.

Uuden tavan opittuani tutkin ensimmäisiä kuviorivejä. Jos nyt eivät ihan hirvittäviltä näytä, niin ainakin äärimmäisen omintakeisilta. Purkaisinko? Lanka on paksua ja hahtuvaista, hieman jo takertunut itseensä jos ei vielä huopunut. Yhdennentoista kaarrokekierroksen aikana kuvio hahmottuu hiljalleen lankamössöstä. Kierroksella 12 teen ensimmäisen kavennuksen ja pääsen maistamaan touhun parasta hurmosta. Vielä vähän, vielä yksi kierros. Neuleen kanssa vierähtää aamuyön puolelle.

Huomaan tekeväni kierrosten vaihdon kohdalla kuvion sijaan suttua. Olin ajatellut kierrosten vaihdon piiloutuvan kainaloon, mutta ajatus on väärä. Sotkuista huolimatta jatkan varmana siitä, että paidasta tulee lopulta kaikkein rakkain, ihan ensimmäinen, kaikki virheet ja opit riveilleen koonnut.

Someryhmissä neuloosiin syvimmälle vajonneet näkevät jo mahdollisia kaarrokekuvioita ja värejä kaikkialla. Renkaan jäljet lumessa, ruovikkomaisema, ja niinhän islantilaiset ovat lukemani perusteella tehneet: hakeneet kuviot näkemistään maisemista. Pihapolkuni jälkimysteeri selviää. Sähkölinjan korjaaja oli käynyt ovellani koputtamassa ja odottaessaan lakaissut polkuni. Odottamiseen kyllästyttyä jätti luudan portaille ja käveli pois.

Neulomisen lomassa tutkin kahta taitavampien minulle neulomaa islantilaispaitaa. Ennen olivat vain tärkeitä paitoja, joilla on omat tarinansa. Nyt ovat silmissäni myös todellisia taidonnäytteitä. Mutta minäpä osaan tehdä TODELLA itsetehdyn näköistä!

Siirrän neuleeni kahdelle pyöröpuikolle ja sovittelen hämärässä peilin edessä. Tästä voi tulla vielä jotain. Ehkä jopa villapaita.

Miksi kudoin islantilaisesta villasta suomalaisen sijaan?

Savityöviikonlopun tiimellyksessä joku kysyy, miksi en neulo paitaani suomalaisesta villasta. Lankavalintani suurin syy on käyttötarkoitus. Halusin ulkoilupaidan ja siihen islantilaisen lampaan villa on paras valinta. Lukemani perusteella suomalaisista roduista ahvenanmaanlampaan villa vastaisi parhaiten islantilaista ja tässä päästäänkin toiseen syyhyn: hinta. Koska puikoilla on ensimmäistä kertaa jotain näin suurta ja monimutkaista, en uskalla sitoa työhön, josta voi tulla pelkkä huopainen mytty, yhtään ylimääräistä euroa. Kun suomalaisissa kaupoissa Álafosslopi-kerän hinta on n. 6,80 € – 8,00 €, on vastaavaan työhön tarkoitetun ahvenanmaalaisen hinta 12,50 €. En pidä suomalaisen langan hintaa kovana tietäen millaisen työmäärän takana yksikin metri on. Jos tekisin lankaa itse, olisi vyyhden hinta 1250 €. Olipa kerän hinta kuusi tai 12 euroa, on yhden omatoimilankaterapiatunnin hinta vauhdillani lähes olematon.

Vaikka Islannissa villa siirtyy tiloilta kehräämöön vuosia hiotun prosessin avulla, eivät tilat sielläkään elä villantuotannolla. Lampaiden hyvinvoinnin kannalta on tärkeää keriä lampaat säännöllisesti ja näin kertynyt villa on hyvä saada pois jaloista.

Kuulen alaa seuraamattoman jo kimpaantuvan: Miksi Suomessa ei tehdä asialle mitään? Aloitan jo paatoksellisen puheenvuoron laadinnan, mutta viisaammat ehtivät onneksi ensin. Suosittelen jokaista vähänkään villasta kiinnostunutta lukemaan seuraavat tekstit:

• Villansalaisuus.com: Miksi kotimaisesta villasta niin paljon päätyy hävikkiin?
• Villansalaisuus.com: Herrakunnan lammas – yhden suomalaisen tilan realistisia näkemyksiä suomalaisen villan mutkiin ja mahdollisuuksiin. 

Jos haluat neuloa islantilaisen suomalaisesta villalangasta, suosittelen etsimään neuvot lankavaihtoehtoihin täältä: Suomalainenvilla.fi: Vaihtaisitko suomalaiseen?

Kalenterin kääntyessä huhtikuulle ilmestyy someen valoisa villauutinen:

”Olemme kuuden tilan kesken perustaneet juuri osuuskunnan rakkaudesta ainutlaatuiseen alkuperäisrotuun. Alamme tuottaa 2-säikeistä hahtuvalankaa” … ”Lankamallistomme tulee olemaan tuotenimeltään myrskyluodon VILLA…” Vastaavia ilouutisia suomalaisvillan noususta on ilmassa. Jatkukoon kehitys vahvana ja neuloosipandemia sitkeästi tarttuvana!

Ihan oma islantilaisneule: Sjór

Viimeiset kierrokset ilmestyvät itsestään, langat eivät sotkeudu, neuleen pinta on ihastuttavaa ja jälki tasaista. Pitäisikö tarttua heti uuteen työhön, kun olen onnistunut jotain oppimaan?

Opettelen joustavan päättelyn Pirjo Santalan videon avulla ja kainaloiden reiät neulon umpeen Annika Konttaniemen videosta viisastuneena.

Lopuksi koittaa lievä pettymys. Paidasta tulikin kaarrokkeen kohdalta kinnaava teltta. Näyttää siltä, että paitaan mahtuisi lisäkseni lempilampaani Hosuli sekä molemmat toukokuussa syntyvät karitsat. Teltta on joka suuntaan väärällä tavalla muhkurainen. Pakkanen laskee lähelle 40 astetta ja villapaidan viimeistely kylmään veteen ja etikkaan upottamalla tuntuu kylmenevässä mökissä järjenvastaiselta. Venyttelen ja vanuttelen paitaani haluamaani muotoon. Odotan vieressä, kun paita kuivuu tuskaisen hitaasti. Vesi ja venytys tekivät taikoja. Kireys on kadonnut, muoto ilmestynyt. Muutaman viikon käytön jälkeen paita on jo kasvanut päälleni.

Annan paidalleni niemen Sjór, meri. Koska kudoin paitaani meren äärellä, koska talven aikana olen ymmärtänyt ikävöiväni merta, koska meri ympäröi Islantia.

Islantilainen villapaita ja mikä niiden neulomisessa koukuttaa?

Jäinkö koukkuun? Vielä en tiedä. Tuntuu uskomattomalta, että täysin kokematon voi onnistua neulomaan jotain monimutkaisen näköistä käsittämättömän lyhyessä ajassa. Islantilaisneuleen tekeminen näyttää kuin sarjakuvahahmo neuloisi – siis heiluttaisi puikkoja ja puikolta muodostuisi mitä mielikuvituksellisempia asioita. Näinhän lopapeysa syntyy – kun hihat ja vartalo-osa yhdistetään, on jäljellä enää kaarroke ja käsissä lähes valmis paita tuskastuttavien paidanpalojen yhdistelyn sijaan.

Muiden vimma ja innostavat kuvat somessa saavat sormet syyhyämään uudelleen. Lainaan kirjastosta kasvivärjäyskirjoja ja löydän itseni päivittäin ahvenanmaanlampaan villalankoja myyvistä verkkokaupoista. On melko varmaa, että viimeistään huomenna koen suorastaan tarvitsevani vielä yhden villapaidan.

Lue muita enemmän ja vähemmän villaisia tarinoitani

• Mistä kirjalle kannet? Haastateltavana Sofia Kivistö
• Iloa etsimässä -kirjasta kirjoitettua
• Helmet-lukuhaaste: Vuoden 2020 lukuhelmet
• Sjór – ensimmäinen islantilaisneuleeni
• Uudissukunimi, uusi sukunimi – miten minusta tuli Ilosaari?
• Iloa etsimässä -kirja oikean lampurin kädessä
• Islantilainen lanka – villan alkulähteillä, keritsemistalkoissa Islannissa

Tilaa kirja Iloa etsimässä