”Lammas ei kärsi, mutta on kärsimätön. En tiedä selviääkö karitsa. Saan vihdoin yhden jalan käteeni ja käännän sorkan oikeaan suuntaan. Yksi jalka saa riittää. Saan vedettyä karitsan terveenä maailmaan. Kaivan limasuikaleita pienen suusta ja taputtelen virkoamaan. Minun maailmaan kaivamani karitsa köhii ja hengittää. Se elää. On aikainen aamu. Istun limakerrokseen kääritty karitsa sylissäni helpottuneena.”
Esikoiskirjassani yksi suosikkikohdistani on aika islantilaisella lammastilalla karitsointikauden aikaan. Kirja kertoo matkasta, jolle lähdin täytenä eläinummikkona. Tekstiä sorvaillessa pohdin, etsisinkö jostain käsiini lampurin, joka pelastaisi pahimmilta termivirheiltä, korjaisi mahdolliset väärinymmärrykseni.
Eläinummikkouden lisäksi islantilaisella lammastilalla ymmärrystäni hidasti tilan väen vaihteleva englanninkielentaito sekä se, etten olisi kaikkea ymmärtänyt yhtään millään kielellä. Lopulta päädyin kertomaan kaiken kirjassani omin, silloisin sanoin.
Pian kirjan julkaisun jälkeen löysin riemukseni pertteliläisen Herrakunnan Lammas -tilan Sari Jaakolan, joka lupautui lukemaan tarinan ja vastailemaan villankippuraisiin ja heinää hapsottaviin kysymyksiini.
Jotta Sarin kommentit erottuisivat lukijalle mahdollisimman selkeästi omista pohdinnoistani, lisäsin Sarin lähettämien kommenttien kohdalle…
… tämän mallirivillä nähtävän harmaan taustavärin.
(Jutun kuvituskuvat ovat omiani, islantilaisella tilalla karitsointikauden aikana ottamiani.)
Ovatko kokemuksemme Islannista samanlaisia?
Olet ollut itsekin lammastilalla Islannissa, missä päin saarta, kuinka suurella tilalla ja millä tavoin kokemuksesi islantilaisella lammastilalla erosivat kirjassa kuvaamistani?
– Olin Etelä-Islannissa toukokuussa 2009 karitsointiapuna noin 800 uuhen tilalla. Tilan emäntä oli paikallinen lammasneuvoja ja heillä oli aina ollut lampaita. Sinä olit pohjoisessa ja toukokuun sää oli talvinen. Minä työskentelin etelässä, sää oli sen mukaisesti keväinen. Lämmintä sielläkään ei varsinaisesti ollut, mutta lumen ja pakkasen kanssa ei tarvinnut tuskailla. Muuten kokemukset olivat kuin olisi omaa päiväkirjaa lukenut. Opettelin uutta, karitsoita tuli helposti ja vaikeasti, uuhilla emoksi tulo onnistui paremmin tai huonommin…
– Olin tilalla samaan tapaan jokapaikanhöylä, kuten sinäkin. Kokkasin, siivosin ja touhusin lampolalla kaikkea mahdollista. Reissun lopulla minulta puhkesi umpisuoli ja jouduin sairaalakeikalle. Sen jälkeen en enää pystynyt lampolatöihin, joten kokkasin sisällä kahvia ja ruokaa minkä kykenin ollakseni edes jotenkin hyödyksi tilan kiireisessä arjessa.
– Yksi aamu tilalla on jäänyt elävästi mieleeni. Isäntä hoippui tupaan puolikuolleen näköisenä. Kun menin vuorooni lampolaan, ihmettelin järkyttävää yksittäiskarsinoiden määrää. Yhden yön aikana oli karitsoinut kahdeksankymmentä uuhta!
Onko elo suomalaisella lammastilalla erilaista kuin Islannissa?
Olet nyt ehta suomalainen lampuri. Eroaako lampurin elämä Suomessa kovasti lampurin elämästä Islannissa? Mitkä ovat suurimmat erot?
– Meillä on ollut lampaita keväästä 2010. Lampurin peruselämä eläintensä kanssa lienee samanlaista oltiinpa missä päin maailmaa tahansa. Maakohtaisia eroja toki on, mutta arjen ilot ja surut ovat aina samanlaisia. Islannissa lampaat lähtevät kesäksi vuorille. Sitä ei Suomessa tapahdu. Syksyinen lampaiden kotiin keruu Islannissa on aina iso sosiaalinen tapahtuma. Täällä jokainen tahisee omissa nurkissaan omia hommiaan. Islannissa on vain islanninlampaita. Suomessa lammastalouden käytännöt vaihtelevat paljon tilojen välillä, koska kasvatettavia rotuja on enemmän. Tilallamme kasvatetaan alkuperäisrotuja, suomenlammasta ja kainuunharmasta. Ne ovat maailman hedelmällisimpiä lammasrotuja ja vuonueet ovat suuria. Kun islanninlammas tekee yksösiä, kaksosia ja joskus kolmosia, omille roduillemme on tyypillistä saada kolmoset, eivätkä nelos- ja viitosvuonueetkaan ole harvinaisuus.
– Islannissa lihaa ja villaa on tarjolla joka paikassa. Tuottajahinnoista en tiedä, mutta ylipäätään islanninlammas on brändätty nokasta hännänpäähän ja sen käyttö on osa jokapäiväistä elämää. Onko yhtään islantilaista, jolla ei olisi islantilaisneuletta? Suomessa jokainen neuloja tietää islanninlampaan villan ja islaintilaisneuleet. Karitsanlihaa löytyy jokaisesta islantilaiskaupasta, sitä syödään ympärivuotisesti. Suomessa karitsanliha on joko karmivan villasukkalihan tai kalliin sunnuntaiherkun maineessa. Noin niin kuin karrikoiden. Täällä tuottajan on tehtävä valtavasti enemmän töitä saadakseen tuote kaupaksi. Vain muutama teurastamo ostaa karitsaa ja perinteisesti lihaa on tarjolla vain pääsiäisen tienoilla. Nykyään isojen markettien pakastealtaista löytyy sentään muutakin kuin uusiseelantilaista karitsanlihaa, mutta valikoima on varsin suppea. Mekin myymme kaikki tilamme tuotteet itse ravintoloille ja kotitalouksille.
Voisiko islantilainen elää Suomessa?
Miten eri lammasrodut päätyvät eri maihin? Voisiko islantilainen lammas elää Suomessa?
– Alkuperäisrodut ovat joka maassa pitkään paikallisiin oloihin ja tarpeisiin jalostettuja. Harmas ja suomenlammas ovat olleet alun perin sitkeitä, vähään tyytyviä villantuottajia ja liha on ollut sivutuote. Nyt tarve on kääntynyt päinvastoin ja jalostusta tehdään nyt villan sijaan lihakkuuden, kasvun ja hyvän rakenteen suuntaan. Useat uudemmat liharodut on jalostettu useita rotuja yhdistelemällä, jotta saadaan aikaiseksi halutut lihakkuus-, rehun hyväksikäyttö- ja kasvuominaisuudet.
– Islanninlammas voisi todellakin elää Suomessa. Jos niitä saisi tuotua alkioina ja kasvatettua kotoisten uuhiemme sisällä, niitä saataisiin varsin nopeastikin käyttöön. Jos taas tuo maahan uuden rodun, siihen tarvitaan luvat ja pitkät karanteenit. Karanteenikäytäntö on rahallisesti melko kallis. Muutama yksittäinen islanninlammas tulisivat hyvin nopeasti sukusiitetyiksi. Siksi niitä pitäisi tuoda melko paljon ja jatkossa lisää useina vuosina, jotta sukusiitokselta vältyttäisiin.
Onko uuhella kavio?
Mukana kirjassani on varmasti ammattilaisen silmiin hullunkurisia sanoja tai peräti ihan väärin ymmärrettyjä tilanteita. Löytyikö näitä lukiessa ruuhkaksi asti? Huvittiko vai itkettikö? Mikä jäi erityisesti mieleen?
– Ihmeen hyvin olit löytänyt oikeat termit ja ymmärtänyt villakoiran ytimen! Uuhi karitsoi, ei synnytä. Karitsalla on sorkat, ei kaviot. Siinäpä ne dramaattisimmat virheen tapaiset!
Jogurtin antaminen karitsoille oli minulle ihan uusi juttu. Sitä ei tehty harjoittelutilallani ja haluaisinkin onkia sinulta siitä lisätietoja! Millaista jogurttia? Paljonko? Lämmitettiinkö se ennen antamista?
Vastaan jugurttipohdintaan nyt ihan kaikille – jos vaikka lukijaksi eksyisi toinenkin lampuri, joka voisi kommentistani saada ajatuksen. Karitsoille annettiin paikallista maustamatonta ab-jugurttia. Jugurtti tarjoiltiin lampolanlämpöisenä pumppupulloista suoraan suuhun pumpaten. Pulloina olivat vanhat, pestyt, muoviset saippuapullot.
Ja voihan KAVIO! Miten olen onnistunut uittamaan moisen virheen tekstiin ja säilyttämään siellä painokoneelle asti?! Lisäkseni tekstin kokonaisuudessaan luki niin kustannustoimittaja kuin oikolukijakin. Jokunen ystäväkin etsi virheita apunani viimeisten viikkojen aikana. Vastuu kömmähdyksestä on ehdottomasti omani, mutta huvittaa kyllä, miten moinen virhe ei tarttunut meistä kenenkään haaviin.
Lampuri, yllätyitkö vai kauhistuitko?
Löysitkö kirjan sivuilta lampurin näkökulmasta luettuna yllätyksiä, riemastuksia tai kauhistuksia?
– Suurin yllätys oli se, kuinka samoin olemme asiat kokeneet taustojemme erilaisuudesta huolimatta. Kirjoitit niin ihanasti karitsointiavun antamisesta: ”Suljen silmäni, jotta näkisin käsilläni paremmin”. Minä annan synnytysavun aina silmät kiinni, koska käteni näkevät karitsan asennon, kun silmäni eivät toimita päähän häiritsevää informaatiota. Samoin kirjoitit turhautumisesta, jota koit epäonnistuessasi pelastamaan uuhia tai karitsoita, jotka olisivat olleet pelastettavissa oikealla diagnoosilla tai paremmilla hoksottimilla. Se onkin asia, jonka kanssa on niin vaikeaa oppia elämään tällaisena ammattilampurina. Sitä pitäisi oppia sietämään, mutta kyllä se tiukassa on. Koko ajan miettii, olisinko voinut tehdä jotain paremmin ja miksi en hoksannut jotain jo aiemmin.
– Sinulla oli tilalla lemmikkirääpäle Piimäpoika. Minulla oli Poju, joka kulki perässäni, nukkui sylissäni ja oltuani tilalta pois umpilisäkkeen poistossa, karitsa juoksi lampolan perältä syliini ääneni kuultuaan.
– Kerroit myös suoraan uuhien ja karitsoiden menetyksistä. Jäin pohtimaan, kuinka sinä pystyt kertomaan niistä kirjassasi, mutta minun on harkittava tilamme somessa todella tarkoin, mistä voi kertoa ja miten sanansa asettaa, jotta ihmiset eivät kauhistuisi. Tapahtumat ovat väistämättömiä ihmis- ja eläinelämässä. Silti niitä voi kertoa toisilla kanavilla, toisilla ei. Onko niin, ettei kaukaisella, islantilaisella ja ihmisten kuvitelmissa alkukantaisesti toimivalla tilalla tapahtuva karitsan tai uuhen kuolema tule yhtä lähelle, kuin suomalaisella pientilalla?
Islannissa autellessani Piimäpoika oli tosiaan toinen lempilällyköistäni. Suurimman kolon sydämeeni sulatti Hosuli, joka jäi kirjassa hieman todellisuutta pienemmälle huomiolle. Hosuli syntyi niin vähin toivein tulevasta, ettei kukaan edes merkannut muistiin kenen karitsasta oli kyse. Mutta niin vain tuo sätkivä villapallo jäi sitkeällä TLC(tender-love-care)-hoidolla henkiin ja kasvoi upeaksi kaunottareksi. Tätä kirjoittaessani sain viestin Islannista: ”Hosulilla on karitsa vatsassaan.”
Islannissa karitsat syntyvät vasta toukokuussa, mutta Suomessa monella tilalla eletään nyt kiivainta karitsointiaikaa. Sarin tila, Herrakunnan Lammas, julkaisi Facebook-seinällään tekstin: ”Karitsointiaikaan jokaisen lampolan taka-ovella pitäisi olla Fazerin rekka purkamassa suklaakuormaa.” Täälläkin siis eletään karitsointiaika suklaan voimalla, ihan kuten Islannissakin! Tänä vuonna en leivo yhdelläkään tilalla suklaakakkuja, en auttele karitsoita maailmaan, mutta kiirettä tässä pitelee, kun seuraan somessa kaikenlaisia lammaspalstoja ja tykkäilen silmät sydämenkuvia täpösellään ihan jokaisesta karitsajulkaisusta, tärähtäneimmästäkin ja erityisesti niistä, joissa ollaan hyvin väsyneitä.
Muutaman päivän päästä saan Sarilta viestin:
Haluaisin kirjoittaa pienen kommentin kuvissa näkyvistä ritilälattioista. Voivat herättää ihmisissä kysymyksiä ja asiaan on todella yksinkertainen vastaus.
Islannissa suurimmalla osalla lammastiloista lattiat ovat metalliritilää. Se oli minulle suuri yllätys, kun Suomessa on tottunut paksuun kestokuivikkeeseen. Mutta totta kai, Islannissa ei ole saatavilla järkeviä kuivikkeita, joten lattiaratkaisu on sen mukainen. Islannissa ei juurikaan kasva viljoja – ei siis kultaista olkea. Islannissa ei ole puita – ei siis kotoperäistä kutteria. Turvetta sitten – suotahan Islanti on puolillaan. Sitä ei minulle tuntemattomasta syystä kuivikkeena käytetä, joten lattiat ovat kätevästi ritilää. Suomen eläinsuojelulaki ei salli suurimmassa osassa maata ritilälattiaa lampaille. Ihan Pohjois-Lapissa ritilälampoloita sai ainakin vielä joskus rakentaa, koska sielläkään ei ole saatavilla kuivikeolkea, mutta tämänhetkistä lainsäädäntöä en tiedä.
Oman kokemukseni mukaan ritilä oli kyllä todella hyvä ratkaisu. Papanat menivät sen lävitse lantalaan ja eläimet pysyivät kiiltävän puhtaina. Se kulutti jonkin verran myös sorkkia, jolloin sorkkien leikkuu oli helpompaa kuin koko talven pehmeällä oljella tassuttaneilla suomalaisilla lampailla. Harjoittelulampolassani sisälämpötila pysyi plussan puolella koko ajan, eli ritilä ei ollut myöskään jäisen kylmä. Jos joku uuhi teki todella pienen karitsan ja oli riskinä, että sen sorkat olisivat voineet jäädä ritilän reikiin, karsinan pohjalle levitettiin säkki tai muuta kiinteää estämään jalkojen juuttuminen. Kuiva ritilä on taatusti parempi lattiaratkaisu kuin huonosti kuivitettu kestokuivike!
Olipa kiinnostavaa päästä oppimaan tämäkin asia maidemme lampoloiden eroista! Vietin koillisislantilaisella lammastilalla lopulta useamman kuukauden. Sinä aikana näin vain yhden tapauksen, jossa lampaan jalka juuttui hetkellisesti ritilään. Tapaus sattui kuluneella puuritilällä, johon oli päässyt muodostumaan poikkeuksellinen kolo. Tuolla tilalla suurin osa ritilöistä oli vaihdettu puisista metallisiin. Pienimmille karitsoille levitettiin alkuun mattoja alle, etteivät juuttuisi ritilöiden väleihin.
Pääseekö Suomessa lammastilalle vapaaehtoiseksi?
Onko tilallanne ollut vapaaehtoisia tai tiedätkö, onko Suomessa lammastiloja, jotka olisivat ottaneet vapaaehtoisia luokseen asumaan?
– Meillä on ollut aiemmin paljon harjoittelijoita. Viime vuosina omat voimavarat harjoittelijoiden kunnolliseen ohjaukseen ovat olleet lapsen syntymän jäljiltä liian vähissä. Tyttären kasvun myötä omatkin päivätunnit antavat jälleen enemmän periksi ja voimme ottaa harjoittelijoita. Haluaisin meille myös ulkomaisia harjoittelijoita ja ’woofereita’, mutta talossamme ei ole tilaa ylimääräisen asukkaan majoittamiseen. Oltuani itse niin monessa harjoittelupaikassa, tiedän harkkarin tarvitsevan oman tilansa ja erillistä aikaa talonväestä. Jos sitä ei pysty järjestämään, kenelläkään ei ole kivaa. Jos saisimme tilanteen jollain järkevällä tavalla muutettua, olisin ylen onnellinen tilallamme pyörivistä, maailman tuulia tuovista vaihtareista. Kun itse on saanut niin paljon harjoitteluista Kanadassa ja Islannissa, opiskeluista ja kyläilyistä
Suomesta löytyy kyllä tiloja, joilla vapaaehtoisia tulee ja menee.
Allekirjoitan täysin tuon oman tilan tarpeen! Kannattaa pitää kiinni tuosta periaatteesta. Näin toimien välttää varmasti monet turhat, turhauttavat tilanteet.
Tie lampuriksi
Miten itse päädyit lampuriksi?
Olen kotoisin pieneltä lypsykarjatilalta ja halunnut aina työskennellä maatalouden parissa tavalla tai toisella. Opiskelin ensin Kiteellä agrologiksi ja jatkoin siitä vielä Viikissä agronomiksi. Työkokemusta tuli hankittua opiskeluaikana ja sen jälkeen ihan ruohonjuuritasolta maatalouslomituksesta maatalouskaupan kautta virkamieheksi. Sitten löysin rinnalleni entisen opiskelutoverini, joka halusi myös pois maataloutta liippaavasta elämästään. Niinpä työnsimme yhdessä kätemme saveen ja tässä sitä nyt ollaan. Miksi juuri lampureiksi? Silloin karitsanlihan kysyntä oli nosteessa ja alalla oli mahdollisuuksia suoramyyntiin. Muu kotieläintalous on melko pitkälle tuotantolaitosten ohjaamaa. On vaikeaa aloittaa indie-lypsykarjatila, -sikala tai -broilerikasvattamo. Taustalla häärää aina teurastamo tai meijeri. Tässä hommassa on tilaa menestyä tai menehtyä ihan itse. Ja lampurit ovat aivan mahtava yhteisö, joka auttaa aina toisiaan.
Takk fyrir! Kiitos!
Iloinen, lämmin kiitos sinulle Sari laajoista, kiehtovista vastauksistasi, ajastasi ja ajatuksistasi! Toivottavasti suklaarekka löytää perille! Nyt haaveenani on päästä joskus teidän tilalle villaisia kavereita ihastelemaan!
Käyhän tutustumassa Herrakunnan Lammas Oy:n viimeisimpiin kuulumisiin:
Herrakunnan Lammas: kauppa, katras yms.
Facebook: Herrakunnan Lammas Oy
Matka mieleen & Bosniaan, Islantiin, Italiaan, Itävaltaan ja Grönlantiin.
Tilaa Iloa etsimässä -kirja tästä!
Lue muita tarinoitani Islannista
- Sjór – ensimmäinen islantilaisneuleeni
- Iloa etsimässä -kirja oikean lampurin kädessä
- Islantilainen lanka – villan alkulähteillä, keritsemistalkoissa Islannissa
Vielä on hiljaista. Kommentoisitko?